maanantai, 16. marraskuu 2009

Asuntohaaveita ja rakkausasioita

Tänään ollut varsinainen lököilypäivä, herättiin joskus kolmen jälkeen kun viime yönä meni inasen pitkäks. Pelattiin johkin aamuseiskaan ihan helvetin koukuttavaa peliä, eli tietenkin The Sims 3:sta. Koko päiväkin on oikeastaan menny kyseistä peliä hakatessa ja kyllä nyt kelpaakin, kun saatiin ilmatteeks netistä niitä vaatteita ja tontteja yms.

Muru kävi sitten vielä kipaseen meille ruokaa kaupasta ja teki ihanaa kinkkupastaa <3 Namii. Käytiin saunassa ja laitoin kasvonaamion, teki hyvää. Laitoin vielä kunnolla nassurasvaa ja tuntu että iho oikein huusi sitä. On ruvennut pikkusen itään ajatus siitä, että vois mennä jonnekin kasvohoitoon. Oon innostunut meidän naapurissa sijaitsevan kosmetologin nettisivuista ja aattelinkin käydä tesmaileen.

Muru lähti töihin äsken ja se lupaili tossa että lähetään aamulla shoppailureissulle, kun mä siitä niin intoilin sille. En tiiä sitten miten tää lupaus toimii käytännössä, kun kumminkin rankan työ-yön jälkeen haluis vaan kellahtaa nukkuun. Ajattelin pysyä taustalla henkisenä tukena ja meinaan datailla tässä aamuun. Luulen ettei oo kauheeta tuskaa, kun ottaa meidän viime aikaiset valvomiset huomioon.

Käytiin kattoon perjantaina yhtä omakotitaloa Sastamalasta. En tiiä iskeekö vanhuus vai mitä, mutta en jaksais enää tätä touhua. Me asutaan ihan ydinkeskustassa, tuhat baaria ihan kivenheiton päässä ja kaks tässä meidän talossa. Tässä pyörii koko ajan niin epämääräsen näkösiä hiippareita (ei sillä ettenkö itse olis..) ja pissikset värjöttelee baarijonossa minarissaan, rupee niin ottaan aivosta. En ollu varma, kun eilen tulin kotiin, että oliko lähempänä taas itku vai nauru. Naapereitakin rupee sen verran häiritseen meidän olemassa olo, että ehkä on parempi suuntautua sinne omakotitaloon. Eli kyseessä synttärini, joita vietettiin viikko sitten. Pojat sai mm. mieleensä lähteä pyyhkeet päällänsä hakemaan alakerran baarista röökiä ja mä fiilistelin aamuyöllä Eppu Normaalin tahdeissa. Et kai se on ihan ymmärtävää ettei naapurin rouva kauheen mielissään ollut kun se mun kimppuun kävi viikko sitten kun odotin hissiä.

Toi äsken mainittu omakotitalo on otettu pois laskuista kun siihen pitäis tehdä kaikkea viemäröintiä ja jätevesille keksiä joku uus apaja, joten soitetaan huomenna muutamalle välittäjälle ja kysytään josko voitais vilkaista paria uutta ehdokasta. Pankistakin ne lupas nyt huomenna soitella lainahommeleista. Että kaikki toivottavasti ois nyt paketissa pian.

Mä vaan näen itteni niin hyvin jossain maaseudun rauhassa, katselemassa keittiön ikkunasta aamuista ja usvaista maisemaa. Kuuntelen hiljaisuutta samalla kun kahvi tippuu ja vien sen murulle sänkyyn. Kun käytiin katsomassa tuota taloa, niin siellä mut valtasi sellainen hyvänolon tunne, että tänne mä kuulun, täällä mun täytyy olla. Odotukset on tosi suuret tuosta seuraavasta talosta, ainoat huonot puolet siinä on tosin naapuri heti vieressä ja murulla tunnin työmatka. Mut saas nähdä, ei sitä tiiä jos rakastutaan siihen taloon ja matkan kestäis sen varjolla.

Muuten kaikki on vallan hienosti, meillä on kivaa ja ihanaa yhdessä murun kanssa. Naima-asia etenee jne. Oon tosi onnellinen.

Koulun kanssa ei sitten niinkään hyvin, oon ajatellu että pidän nyt taukoo taasen kun en vaan jaksa ja pysty, voimavarat ei vaan riitä vaikka mitä tekisin. Ahdistaa niin pirusti. Oon aatellu hakea töitä ja oonkin jo moneen paikkaan laittanu avoimen hakemuksen, mut ei tämmösenä aikana niin vaan hommia löydy, ellei oo niin loistava kuin mun muru, että sai oikein vakipaikan. <3

keskiviikko, 2. syyskuu 2009

Hyvä on hiljaa olla tässä

Oli hyvä päivä tänään, muru tuli töistä kahdeksan jälkeen aamulla, kun mä nukuin, kun en jaksanutkaan pysyä koko yötä hereillä. Luovutin joskus viideltä ja taisin ennen kuutta nukahtaa. Muru lähti käymään kympiltä lääkärissä ja joskus yhdentoista aikoihin se kotiutu ja päästiin vihdoinkin yhdessä nukkumaan, on jotain maailman parasta olla kiinni toisessa ja nukahtaa kuunnellessaan toisen hengitystä ja tuhinaa. Miten mä voinkaan olla näin onnellinen ja onnekas, mulla on kaikki se, mitä oon ikinä uskaltanut toivoa. Ihminen, joka tekee musta paremman. Ihminen, jota rakastan ja se rakastaa mua. Tuntuu hyvältä, että on joku jonka kanssa kohdata maailma ja katsella samaa kuuta.

Heräsin joskus neljältä suihkuun ja meikkaamaan, annoin murun vielä sen aikaa pötkötellä. Käytiin syömässä murun suosikkiravintolassa, käytiin ostamassa mulle kulmakarvageeliä, puuteri ja ihanimmat saappaat ikinä. <3 Ootan jo eniten, että pääsen käyttämään niitä. Oon jo suunnitellu syksyn vaatemalliston itelleni, mutta koska Kela on pasCa, on hieman hankalaa toteuttaa näitä mun helmeileviä suunnitelmia.

Pitäs varmaan huomenna soitella sinne ja kysästä, miksei ne ole maksanu mulle mitään, mutta oon niin kypsä tappeleen niiden kanssa, joka jumalan hetki sais olla huutamassa niille elämän perusasioita, kuten että mä en pärjää ilman niiden tukia. Mutta ne kaikki virkailijat onkin sellasia perseeseen pantuja pesukarhuja, jolta ei sympatiaa heru. Murun kanssa viikko sitten käytiin sinne viemässä paperit ja se virkailija niin lupas käsi sydämellä, että jotain rupee tapahtuun, mutta ei oo paljoo näkyny.. Samaa sano kaverikin, mutta sille sentään ne jotain oli jo maksanut, mulle ei mitään.

Muru saa palkan perstaina, mutta en mä viittis sitä kauheesti velvottaan ostaan mulle mitään, kun se tänään osti niin kauheesti kaikkea mulle. Tietty meillä on yhteiset rahat kun on sama talous, mutta olis parsaa, että toinenkin sais jotain mieluista, kerta se on kummiskin se, joka niska limassa hankkii meille sitä elantoa.

Oon ite ajatellu, että ottaisin nyt rennommin ton koulun kanssa, kun se ei tunnu sujuvan sitten millään. Jahka saan aikaseks, aattelin mennä kuraattorin puheille, jos mun lukujärjestystä kevennettäs niiden valinnaisten verran. Mulle kun on ihan yks ja sama, valmistunko kesäkuussa vai muutamaa kuukautta myöhemminkin. Kun maailman tilanne nyt on mikä on ja töitä ei ihan tarjoilla ovista ja ikkunoista. Oon niin onnellinen, kun murulla on nyt ainakin pariks viikoks eteenpäin tiedossa hommia. Kurjaa kummiskin, kun tollanen yötyö vie voimat loppujen lopuksi.

Viikonloppu oli kivoin, murun synttäreitä vietettiin kaveriporukassa meillä ja ilolientä kului. Tehtiin melkein viiden litran booli ja siitä ei ollu enää aamuyöllä jäljellä kuin pari mansikkaa. Oli vähän liiankin petollista. Mutta oli kivointa.

Tytöt tulee huomenna kahdelta tekeen ryhmätyötä meille ja mun pitäisi vielä vähän siivoilla, vessa ainakin ja sitten mopata, muru onneks järjesteli tavaroita, ettei mulla oo ihan tajutonta urakkaa. Onneks ei vielä kauheesti väsytä.

tiistai, 18. elokuu 2009

Tyhjä pää

Mulla on paha olla. Tuntuu kuin mun sydäntä iskettäisiin kymmenillä neuloilla, eikä se lopu. Toinen sai sen mitä lähti hakemaan, tavallaan lähetti mut alkupisteeseen miettimään että mitä oikein edes tapahtui. En haluaisi olla näin heikko.

Mä koen kumminkin olevani niin ulkopuolinen tähän kaikkeen. Silti se osasi iskeä siihen pahempaan kohtaan, mitä voi olla. Olen niin voimaton ja hauras. En osaa edes palastella tätä niin hyvin kuin haluaisin, kuristaa vaan niin saatanasti. Haluisin jutella jollekin tästä, mutta tukevat olkapäät on aika vähissä. Tai olisi niitä kolme, yhtä en halua satuttaa, toista vaivata ja kolmas ei ole mua varten. Tai on, mutta ei nyt tässä hollilla.

Miten joku, joka tuntui kahdesta ihmisestä hyvältä ja oikealta, on yhtäkkiä väärin. Ajatukset vaan pyörii ja poukkoilee, pelkään etten ollutkaan se ainoa. Ei sillä enää ole mitään käytännön merkitystä, mutta olisin halunnut tietää, jos en riittänytkään.

Miksi aina silloin, kun tuntee voivansa hyvin, tulee sellaista mikä lyttää sua maahan, osoittaa sormella ja nauraa päälle vielä räkäsesti. Mä en tahtonut satuttaa ketään silloin, halusin vain olla onnellinen. Tai en mä tiedä mitä halusin, ehkä vain paikkailla jotain, minkä olisi voinut hoitaa puhumalla. Koska rakkaudesta siinä ei voinut puhua edes hyvinä hetkinä, tottumuksesta enemmän. Mutta koskaan en tahtonut ketään satuttaa, eikä mieleeni edes tullut, että sillä hetkellä olisi pitänyt ottaa huomioon minulle tuntematon ihminen. Yhtä lailla minäkin voisin olla katkera siitä, että se yritti sabotoida kaikkea meihin liittyen ja koko ajan. Onneksi en ollut niin lapsellinen ja typerä.

En ymmärrä, miksi se kuvittelee olevansa sellaisessa tilanteessa, että voi nousta mun yläpuolelle ja haukkua siitä minua, vaikka se oli kahden aikuisen ihmisen päätös. Ei siinä vaiheessa kysytä mielipidettä naapurin Pirkko-Petteriltä. Ei se kaiken järjen mukaan tee vaan ja ainoastaan minusta pahaa. Eikä toisestakaan. Mä en tiennyt miten tilanteet oli muuttunut, kun tuntui siltä, että itse vain päivästä toiseen olin, saamatta mitään aikaan. En ymmärtänyt, että toinen oli jo ajat sitten ottanut sen suurimman askeleen pois mun luota.

Sitä paitsi saihan se kaiken minkä se toivoi, joten en ymmärrä miksi sillä on suuri tarve lytätä mua. Olinko yhä uhka, vaikka en ollut enää aikoihin missään tekemisessä. Olen aika otettu imarteluista. Minä olen onnellinen ja se sai olla onnellinen, voisi olla vieläkin, jos ei olisi kompastunut omaan typeryyteensä.

Silti, vaikka en tästä voisi miehelle puhua, se on tietämättään mulle suurin apu tähän. Sen sylissä tuntuu siltä ettei mikään pysty satuttamaan, kun me yhdessä ollaan täydellisiä. Se rakastaa mua kaikkine virheineni ja tekee musta paremman ihmisen. Oon niin onnellinen toisesta.

keskiviikko, 18. helmikuu 2009

Minuun tarvii tekstityksen

Että mä osaan olla palikka. Tekis mieli repiä pää irti mun kehosta heittää sitä pari kertaa täysillä seinään, jos mä viisastuisin siitä ees vähän. Mä joka aamu herään tähän uuteen aamuun ajatellen, että mä oon maailman paras tyttöystävä, tänään en märise ja heitä ilmoille jotain salaliittoteorioita siitä että se löytää kyllä mua paremman. Mä haluan olla se maailman paras tyttöystävä, joka ei rupea mököttämään pienistä, on rento ja antaa tilaa sekä vapautta. Haluan sitä niin kovasti, mutta rikon lupaustani olla se mikä haluan olla, laittoman monta kertaa päivässä.

Mustiskohtauksen tullessa hoen itselleni satoja kertoja, että mulla ei ole syytä kiusta itseäni tuolla tavalla. Eikä tietenkään sitä toista osapuolta. Meidän elämä helpottuis jo sillä että mä hölläisin otettani. Pahin naurettavuus aikoihin on varmasti se, kun suutuin ja loukkaannuin siitä että avokki lähti käymään yhdellä, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan se ajatteli olla koko illan kaverinsa luona. Aloin totuttuun tapaan rakentavan keskustelun väitteellä että se meni katsomaan sinne muita tyttöjä. Siis mitä vittua? Oonko mä aivokuollut vai aivokuollut? Jos ajattelisin toisinpäin, että avokki syyttäisi mua tuollaisesta, en tietäis että pitäisköhän itkeä vai nauraa.

Mä en vaan luota itteeni piirun vertaakaan. Vaikka mä tiedän sen tosiasian, että avokki on valinnut juuri _mut_ ja haluaa olla vain ja ainoastaan _mun_ kanssa. Mä tiedostan sen asian että olen käsittämättömän mustasukkainen, haluan muttua, mutta en osaa tehdä asian eteen yhtään mitään. Eilen avauduin tästä avokille hieman ja kerroin että jos mä jonkun idiootin jutun taas keksin ja se jää vaivaamaan mua, kuten esimerkiksi se miksi sillä kesti niin kauan eilisellä kauppareissulla, sitten mökötän ja sitten on pakko kertoa taas nämä ajatukset. Mä en vaan osaa sitä, että ajattelisin järkevästi, että sillä kesti sen verran jostain ihan päivänselvästä asiasta johtuen ja unohtaisin koko jutun. Mä jään vatvomaan sitä asiaa mielessäni, enkä osaa unohtaa. Ihan kun mä odottaisin sitä hetkeä että se löytää jonkun toisen ja sitten pääsen sanomaan, että mähän tiesin, en riittänytkään.

Mä rakastan avokkia vaan niin paljon. Haluan olla sen lähellä aina ja viettää yhteistä aikaa. Mä en ole koskaan ollut näin onnellinen, mitä olen nyt. Eilen kun me otettiin päikkärit ja nukuin avokin sylissä, mä en voinut muuta kuin ajatella sitä ihanaa hetkeä ja sitä onnea mikä meillä on, kun  löysimme toisemme. Me ollaan vaan niin luodut toisillemme. Mä en usko että mikään tulee meidän väliin, kunhan vaan pysyn aisoissa eli hillitsen liian vilkasta aivotoimintaani. Me ei anneta minkään tulla meidän väliin. Me rakastetaan toisiamme ja se on kaikki mitä me tarvitaan.

Tuntuu että mä olen kasvanut hurjasti ihmisenä tämän meidän suhteen myötä. Enää ei ole vaan mä ja mun suuri ego. Se ego on saanut väistyä ja tilalle on tullut ihminen, jota mä palvon ja rakastan. Mun on täytynyt oppia ottamaan toinen ihminen ihan uudella tavalla huomioon ja koenkin, että olen onnistunut siinä ihan hyvin. Vain mun omat pelot ja ajatukset on tiellä. Mä vaikka menisin tanssimaan sambaa kotikaupunkini pääkadulle, jos mä saisin vastauksen siihen, että miten mä pystyn muuttamaan itseäni. Ehkä ajan kanssa tuleva elämänkokemus auttaa, tiedä sitä.

Totta kai mulla on vielä paljon opittavaa, ikinä ei voi olla liian ihana tai hyvä. Mä haluan vaan aina olla se mihin avokki mussa rakastui ja vielä sen lisäksi oppia ymmärtämään toista paremmin. Avokki on tehnyt mun elämästa paremman ja haluan antaa samaa vastapalloon.

keskiviikko, 10. joulukuu 2008

Kaipuun keskeltä

Mun kulta on kyllä maailman paras. Se niin ihana ja huomaavainen, että haluisin olla koko ajan halimassa ja pussaamassa sitä. Tää koko viikko on ollu niin söpskää, et vois luulla että me oltais seurusteltu vaan joku kuukausi. Eilenkin toisella oli hirmunen läheisyydenkaipuu ennen nukahtamista, vaikka se on yleensä niin että mä vingun jalassa roikkuen huomiota. Ihan kun en sitä muuten tarpeeks jo sais.. :D

Tajuanko mä oikeesti millanen kultakimpale mulla on käsissä? Joskus musta tuntuu että on aika hiljasta sillä rintamalla aina väliin, kun kiukuttelen sille mitättömistä asioista. Mä harrastan paljon idiotismia ja itteni kiduttamista, kyselen kaikkea pöhköä kuten "onx toi nainen kaunis" ja sit jos saan rehellisen vastauksen eli "on", rupeen nariseen ja suurenteleen asioita omassa päässäni, et nyt se ei haluu olla mun kans kun toi nainen on sen mielestä kaunish!!1! Aiheutan aina välillä itellekin suuria naurukohtauksia sillä kun mun ajatukset on (joskus) niin vitun lapsellisia. Sitten mä hermostun liian pienestä ja mökötän. Oon mä varmaan kummiskin enemmän kiva kuin idiootti, onhan mussu sentään jaksanu mua tähänkin päivään saakka.

Tänään käytiin kummilla syömässä ja sohvia kuluttamassa, sekin sano että musta tihkuu onnellisuus. Täti päätti sitten ostaa meille kihlajaislahjan kun ei ollu asiasta vielä tietonen ja toivoin meille lahjakortin Kodin ykköseen, sais vihdoin hankkia matalia isoja valkosia lautasia, Koko on ehdoton lemppari. Lahjakorttia odotellessa että päästään pian shoppaileen. Ajattelin muutenkin, että mentäis tulevana viikonloppuna ostaan joululahjat, että niistä ei sitten tarvis enää kantaa huolta. Avokki onneks saa palkkansa perjantaina, mä saan rahaa sit seuraavan kerran vasta tän kuun vika päivä. Perseestä ja varsinkin siks kun tietää että sillä summalla ei pitkälle pätkitä. Toivottavasti tulis avokätinen joulupukki käymään kylässä.

Pitäs mennä katteleen Salikset ja sit ootteleen mussua töistä kotiin, se taitaa kotiutua taas joskus ennen puolta kymppiä, pääsee taas toteuttaan itteensä pusurintamalla, ainakin se niin lupas ihanassa viestissään. Laitoin muuten massateiniyden pyhättöön ilmotuksen että entinen päivien piristäjä vois ilmottautua. Ootan eniten, jos se tekis asian eteen jotain. Tänään kun luin vanhoja meilejä, tuli hyviä muistoja mieleen. NADB on paras. <3
  • Henkilötiedot

    Pikkuinen, joka tuntee kaiken tuhatkertaisesti.

  • Tagipilvi