Mulla on paha olla. Tuntuu kuin mun sydäntä iskettäisiin kymmenillä neuloilla, eikä se lopu. Toinen sai sen mitä lähti hakemaan, tavallaan lähetti mut alkupisteeseen miettimään että mitä oikein edes tapahtui. En haluaisi olla näin heikko.

Mä koen kumminkin olevani niin ulkopuolinen tähän kaikkeen. Silti se osasi iskeä siihen pahempaan kohtaan, mitä voi olla. Olen niin voimaton ja hauras. En osaa edes palastella tätä niin hyvin kuin haluaisin, kuristaa vaan niin saatanasti. Haluisin jutella jollekin tästä, mutta tukevat olkapäät on aika vähissä. Tai olisi niitä kolme, yhtä en halua satuttaa, toista vaivata ja kolmas ei ole mua varten. Tai on, mutta ei nyt tässä hollilla.

Miten joku, joka tuntui kahdesta ihmisestä hyvältä ja oikealta, on yhtäkkiä väärin. Ajatukset vaan pyörii ja poukkoilee, pelkään etten ollutkaan se ainoa. Ei sillä enää ole mitään käytännön merkitystä, mutta olisin halunnut tietää, jos en riittänytkään.

Miksi aina silloin, kun tuntee voivansa hyvin, tulee sellaista mikä lyttää sua maahan, osoittaa sormella ja nauraa päälle vielä räkäsesti. Mä en tahtonut satuttaa ketään silloin, halusin vain olla onnellinen. Tai en mä tiedä mitä halusin, ehkä vain paikkailla jotain, minkä olisi voinut hoitaa puhumalla. Koska rakkaudesta siinä ei voinut puhua edes hyvinä hetkinä, tottumuksesta enemmän. Mutta koskaan en tahtonut ketään satuttaa, eikä mieleeni edes tullut, että sillä hetkellä olisi pitänyt ottaa huomioon minulle tuntematon ihminen. Yhtä lailla minäkin voisin olla katkera siitä, että se yritti sabotoida kaikkea meihin liittyen ja koko ajan. Onneksi en ollut niin lapsellinen ja typerä.

En ymmärrä, miksi se kuvittelee olevansa sellaisessa tilanteessa, että voi nousta mun yläpuolelle ja haukkua siitä minua, vaikka se oli kahden aikuisen ihmisen päätös. Ei siinä vaiheessa kysytä mielipidettä naapurin Pirkko-Petteriltä. Ei se kaiken järjen mukaan tee vaan ja ainoastaan minusta pahaa. Eikä toisestakaan. Mä en tiennyt miten tilanteet oli muuttunut, kun tuntui siltä, että itse vain päivästä toiseen olin, saamatta mitään aikaan. En ymmärtänyt, että toinen oli jo ajat sitten ottanut sen suurimman askeleen pois mun luota.

Sitä paitsi saihan se kaiken minkä se toivoi, joten en ymmärrä miksi sillä on suuri tarve lytätä mua. Olinko yhä uhka, vaikka en ollut enää aikoihin missään tekemisessä. Olen aika otettu imarteluista. Minä olen onnellinen ja se sai olla onnellinen, voisi olla vieläkin, jos ei olisi kompastunut omaan typeryyteensä.

Silti, vaikka en tästä voisi miehelle puhua, se on tietämättään mulle suurin apu tähän. Sen sylissä tuntuu siltä ettei mikään pysty satuttamaan, kun me yhdessä ollaan täydellisiä. Se rakastaa mua kaikkine virheineni ja tekee musta paremman ihmisen. Oon niin onnellinen toisesta.