Että mä osaan olla palikka. Tekis mieli repiä pää irti mun kehosta heittää sitä pari kertaa täysillä seinään, jos mä viisastuisin siitä ees vähän. Mä joka aamu herään tähän uuteen aamuun ajatellen, että mä oon maailman paras tyttöystävä, tänään en märise ja heitä ilmoille jotain salaliittoteorioita siitä että se löytää kyllä mua paremman. Mä haluan olla se maailman paras tyttöystävä, joka ei rupea mököttämään pienistä, on rento ja antaa tilaa sekä vapautta. Haluan sitä niin kovasti, mutta rikon lupaustani olla se mikä haluan olla, laittoman monta kertaa päivässä.

Mustiskohtauksen tullessa hoen itselleni satoja kertoja, että mulla ei ole syytä kiusta itseäni tuolla tavalla. Eikä tietenkään sitä toista osapuolta. Meidän elämä helpottuis jo sillä että mä hölläisin otettani. Pahin naurettavuus aikoihin on varmasti se, kun suutuin ja loukkaannuin siitä että avokki lähti käymään yhdellä, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan se ajatteli olla koko illan kaverinsa luona. Aloin totuttuun tapaan rakentavan keskustelun väitteellä että se meni katsomaan sinne muita tyttöjä. Siis mitä vittua? Oonko mä aivokuollut vai aivokuollut? Jos ajattelisin toisinpäin, että avokki syyttäisi mua tuollaisesta, en tietäis että pitäisköhän itkeä vai nauraa.

Mä en vaan luota itteeni piirun vertaakaan. Vaikka mä tiedän sen tosiasian, että avokki on valinnut juuri _mut_ ja haluaa olla vain ja ainoastaan _mun_ kanssa. Mä tiedostan sen asian että olen käsittämättömän mustasukkainen, haluan muttua, mutta en osaa tehdä asian eteen yhtään mitään. Eilen avauduin tästä avokille hieman ja kerroin että jos mä jonkun idiootin jutun taas keksin ja se jää vaivaamaan mua, kuten esimerkiksi se miksi sillä kesti niin kauan eilisellä kauppareissulla, sitten mökötän ja sitten on pakko kertoa taas nämä ajatukset. Mä en vaan osaa sitä, että ajattelisin järkevästi, että sillä kesti sen verran jostain ihan päivänselvästä asiasta johtuen ja unohtaisin koko jutun. Mä jään vatvomaan sitä asiaa mielessäni, enkä osaa unohtaa. Ihan kun mä odottaisin sitä hetkeä että se löytää jonkun toisen ja sitten pääsen sanomaan, että mähän tiesin, en riittänytkään.

Mä rakastan avokkia vaan niin paljon. Haluan olla sen lähellä aina ja viettää yhteistä aikaa. Mä en ole koskaan ollut näin onnellinen, mitä olen nyt. Eilen kun me otettiin päikkärit ja nukuin avokin sylissä, mä en voinut muuta kuin ajatella sitä ihanaa hetkeä ja sitä onnea mikä meillä on, kun  löysimme toisemme. Me ollaan vaan niin luodut toisillemme. Mä en usko että mikään tulee meidän väliin, kunhan vaan pysyn aisoissa eli hillitsen liian vilkasta aivotoimintaani. Me ei anneta minkään tulla meidän väliin. Me rakastetaan toisiamme ja se on kaikki mitä me tarvitaan.

Tuntuu että mä olen kasvanut hurjasti ihmisenä tämän meidän suhteen myötä. Enää ei ole vaan mä ja mun suuri ego. Se ego on saanut väistyä ja tilalle on tullut ihminen, jota mä palvon ja rakastan. Mun on täytynyt oppia ottamaan toinen ihminen ihan uudella tavalla huomioon ja koenkin, että olen onnistunut siinä ihan hyvin. Vain mun omat pelot ja ajatukset on tiellä. Mä vaikka menisin tanssimaan sambaa kotikaupunkini pääkadulle, jos mä saisin vastauksen siihen, että miten mä pystyn muuttamaan itseäni. Ehkä ajan kanssa tuleva elämänkokemus auttaa, tiedä sitä.

Totta kai mulla on vielä paljon opittavaa, ikinä ei voi olla liian ihana tai hyvä. Mä haluan vaan aina olla se mihin avokki mussa rakastui ja vielä sen lisäksi oppia ymmärtämään toista paremmin. Avokki on tehnyt mun elämästa paremman ja haluan antaa samaa vastapalloon.