Mä oon oppinut rakastamaan elämää, itseäni ja sitä toista puoliskoa ihan toisella tavalla kuin ennen. Ekaa kertaa ikinä, oon valmis joustamaan omista tarpeistani toisen tähden. Tän vajaan puolen vuoden aikana mä olen joka hetki ollut onnellisempi kuin koskaan. Kyllähän me jonkin verran otetaan matsia, mutta suurin osa niistä on vain väärinkäsityksiä ja ainakin mun osalta toisen koettelua. Me ollaan niin samanlaiset ihmiset ja nähdään toisissamme ne omat huonot puolet, jotka myös ärsyttää siinä toisessa puoliskossa. Mä heittäydyn välillä marttyyriksi ja leikin draamakuningatarta - kai vaan nähdäkseni koska toisen raja tulee vastaan.

Mä oon tällä hetkellä sitä kaikkea mitä oon aina halunnut, onnellinen, rakastettu, avovaimo ja kihlattu. Mä oon vihdoin lopettanut pelkäämisen ja vaihtanut tilalle luottamuksen toiseen ja uskon siihen, että meidän suhde kestää, jos me halutaan sen kestävän. Mä haluan ja niin haluaa tuo toinenkin. Meillä menee niin hyvin, mä en vois tuntea ketään muuta kohtaan niin paljon kuin tuota mun omaa junioria. Se on vaan niin parsaa ja se, että se haluaa mun kanssa naimisiin ja suunnittelee perheenlisäystä, vaikkakin se ei nyt olisikaan ihan huulilla. Älkää pudottako mua tästä pilvilinnasta, please!

***
Seuraava pätkä on sitten lukijoiden omalla vastuulla, tiiän ettei kaikista ton lukeminen ole mitään nannaa ja kaikilla on todellakin valta jättää lukematta.

Mä oon niin helvetin onnellinen siitä, että mä olin se joka irrottautui siitä paskasta ja aloin kapinoimaan aikanaan. Niin väärällä tavalla kuin vaan on ikinä mahdollista. En vaan ikinä tajua, miten joku taliaivo, on jaksanut sellaista niin kauan, jaksanut uskoa, että se päivä tulee jolloin kaikki on hyvin ja siitä lähtien kaikilla on aina kivaa. Sitä ei vaan tule. Se joka sitä tukea eniten tarvii, tuskin saa sitä niin paljon kuin olisi tarpeen ja se huolestuttaa mua. Joskus sen hymy oli aito, silmistä näki, miten toinen nautti elämästä ja siitä kaikesta ja yhtäkkiä kaikki päättyi niin yllättäen. Siitä se alamäki alkoi ja se meistä vahvin ei ollutkaan enää vahvin. Mun piti jaksaa, mutta miten voi loistaa kun toinen tähti sammui ja jäin yksin, vaikka oltiin kaksin.

Mun elämä olisi pelkkää alamäkeä, jos mä vielä yrittäisin estää vääjäämätöntä ja rikkoa itseäni päivä päivältä ja vuosi vuodelta. Tiedän sen. Se ei vaan koskaan poistu mun sydämestä enkä mä sen sydämestä, mä tiedän senkin. Jos vaan saisin tietää, että toinen olisi onnellinen, mutta kun se ei ole. Sitä kautta tuntuu, että mäkään en saisi olla onnellinen, ennen kuin toisen elämä on kunnossa. Ehkä se ei tuu olemaan sitä koskaan. Mä oon tienny tän mikä on juuri tapahtunut, jo kauan aikaa, eikä se mikään yllätys ole. Mä oon tätä salaa toivonut niin kauan kun toi on kestänyt. Kai se on mulle liian vaikeeta myöntää yhden tärkeimmän osan elämästä päättyneen - vaikka en koskaan sitä takaisin haluiskaan. Mä oon niin lapsi vielä siltä kantilta katsottuna. Se ihminen on vaan mulle niin sanoinkuvaamattoman tärkeä.

Joo ja näihin tunnelmiin ja sitä rataa. Ei ehkä ois pitänyt purkaa tota viimeistä auki, mut se painaa mun mieltä, enkä voi tästä ihan kenelle tahansa puhua, koska mut käsitetään väärin kuitenkin. Enkä halua ainakaan nyt tämän enempää repiä koska se sattuu niin pirusti. Se mitä oli ja mitä ois voinu olla. Anteeks.