Sinkkuelämä oli ihan loistava, monet oli haukkunu leffan ja mä valmiiks menin vittuuntuneella asenteella saliin ja sain kokea niin suuren yllätyksen ettei ikinä. En viitti spoilata, joten tyydyn sanomaan että rakastin tapaa millä leffa loppu ja melkein olin poru kurkussa. Sinkkuelämää oli vaan niin parsaa. Bestiskin tykkäs, vaikkei ollu kattonu koko sarjaa lukuunottamatta muutamaa loppupään jaksoa mun aloitteesta. Mennään muuten kyseisen duden kanssa porukoille juhannukses with maailman ihanin kisu. Laulellaan karaåkea, syödään, juodaan, katellaan leffoja, räpsitään kuvia ja parannetaan maailmaa aamuyöhön jatkuvilla keskusteluilla.

Mä tykkään nääääääääääääääääääin paljon juniorista. Se on huomaavainen, ihana, kohtelee mua kuin kukkaa kämmenellä ja tunnen, että se välittää aidosti musta kaikkine vikoineni. Se on ehkä parhainta mitä mulle on koskaan tapahtunu. Haluisin hukuttaa sen huomionosoituksiin ja suukkoihin, helliä ja halata. Haluisin toisen kainaloon. Pitkästä aikaa, en enää ajattele jatkuvasti mörköä tai henkilöä. Juniorin kanssa pystyn oikeasti katsomaan tulevaisuuteen. En tiiä, onko meillä yhteinen sellainen, mutta toivon sitä paljon. Toivon, että mun tunteet jonain päivänä kasvais rakkaudeksi ja me pystyttäis tekemään toisistamme onnelliset. Tosin mä oon jo onnellinen.

Teen tästä kaikesta tosin jälleen niin vaikeaa ja vanhat toimintamallit nostaa päätään, vaikka oon yrittänyt tätä uutta suhdetta varjella niiltä. Mun ei tarvitsis olla huolissaan, ja jos jatkan tätä, juniori pian huomaa. Kyseenalaistan jatkuvasti juniorin tunteita mua kohtaan ja mietin, millä saisin itseeni iskostettua, että juniori on _mun_ kanssa ja pitää _allekirjoittaneesta_ aivan älyttömän paljon. Alkuun tällainen vielä menettelee kun ollaan niin ihkusöpixii, mutta alkuhuuman laskeuduttua tämä rupeaa ihan varmasti kalvamaan junioria. Hoen itelleni, että saan olla onnellinen ja ansaitsen tämän. Pelkään, että onnistun taas pilaamaan hyvän suhteen näillä touhuillani. Viime viikonloppuna juniori oli ihanin ikinä, toi kaksi leffaa ja säkillisen karkkia, sitten sain jonkun vammailukohtauksen ja meinasin jo ajaa sen kotiinsa. Onneks saatiin asiat selvitettyä ja loppuyö meni söpöillessä.

Ehkä tuon kohtauksen voisi heittää sen piikkiin, että henkilö laittoi tekstiviestiä ja kysyi, haluaisinko tavata. Olin sille ilkein ikinä, sanoin sitä tunne-elämältään keskenkasvuiseks Peter Paniksi ja etten tahdo sen kaltaisen tyypin satuttavan mua enää koskaan. Saanen huomauttaa, että henkilö ansaitsi sen tän kaiken jälkeen. Toisten haaveita ja toiveita ei voi vaan romuttaa vuodesta toiseen, eikä se ikinä opi, jos kaikki vaan antaa sen jatkaa tuota peliään. Oon ylpeä itestäni, mutta samalla mietin, oliks se oikeesti tässä, eikä henkilö ees mun silmissä tapellu tarpeeks. Yritti se muutaman viestin verran, mutta oisin halunnu enemmän. Puheluita tai viestejä päivienkin jälkeen. "Hyvää jatkoa" kun kuulosti niin saatanan pahalta.

Toisko joku mulle aurinkoisen juhannuksen?