Että osaa olla KUUMA. Koikkelehdin himassa pelkällä topilla ja pikkareilla, ja vaikka ilmastointilaite huutaa olohuoneessa, meinaan silti tukehtua tähän lämpöön. On koko ajan sellainen nihkeä olo ja haluisin muuttaa kylmään suihkuun kahdeks viikoks. Muuttaisinkin, ellen olis ihan rusina sen jälkeen.

Mulla on joku outo ahdistus johtuen juniorista. Päätettiin viikko sitten alkaa virallisesti seurustelemaan, mutta kun viimeks tavattiin, tapahtui jotain joka sai meidän väliin kuilun, enkä tiiä, päästäänkö me enää samalle puolelle kuilua. On jotenkin epävarma olo. Joku vois varmaan naurahtaa "that's nothing new", ehkä se on sitten mun normaaliolotila ja kannattais olla huolestunut enemmänkin siitä, ellei sitä ahdistusta olis. Juniori on sen verran ujo, ettei se uskalla ottaa asiaa puheeks, mikäli se sen päätä vaivaa ja mä en halua ottaa sitä esille, mikäli se on unohtanut sen ja siten saan omalla vatvonnallani toisen varpailleen. Tai sitten tää on taas tätä, että mä rankaisen itteäni siitä hyvästä olosta minkä juniori saa aikaan keksimällä ongelmia, koska en muka ansaitsis tätä. Mä oon kuitenkin liiankin taipuvainen ylitulkitsemiseen ja kääntelen ja vääntelen sen erilaisia äänensävyjä ja sanoja. Vvvvihaan tätä itessäni. Mun vaisto on ollut liian usein oikeassa, mutta nyt todella haluan että tästä (alku)ahdistuksesta huolimatta meistä olisi enempään.

Lyömätön lyyli kävi tänään kyläilemässä ja mulla on jotenkin avuton olo, koska en löydä oikeita sanoja. Kai se riittää, että kuuntelen ja olen läsnä, mutta haluisin antaa enemmän. Aiemmin ajattelin ja ihmettelin sen ratkaisua itsekseni, mutta tänään se sai mut ymmärtämään miksi päätyi tähän. Ei tätä kukaan olis halunnut ja ymmärrän todella, ettei kukaan halua elää loppuelämäänsä epävarmuudessa. Mun pitäis varmaan tehdä tässä vaiheessa juniorille selväks, että mun kanssa seurustelu ei tarkoita mitään lasten kotileikkiä, vaan oikeasti haluan elää tietäen, että joku on aina mua varten, silloin kun sitä eniten tarvitsen. Kyllähän se vakuuttaa, että mä oon sen elämässä numero uno, mutta pelkään että se kuilu syö meitä molempia ja juniori kokee saman ahdistuksen.

Mä mietin niin paljon, että miksi juuri allekirjoittanut joutuu kokemaan tätä aina läpi. Jokaisen sellaisen suhteen alussa, josta voisi kehittyä jotain suurempaa, mua rupee ahdistamaan. Mörkönkin kanssa. Jollei mörkö ois pitäny musta kiinni niin lujaa kuin piti, luultavasti me ei oltais alettu ikinä seurustelemaan. Alkuun mä vetäydyn ja lopulta ahdistuksen jälkeen tarraan toiseen kuin liima ja rupeen hengittämään sitä ihmistä kuin ilmaa, sairasta. Miks musta piti tulla ääripäiden ihminen?

Kisu haetaan viiden yön päästä, jännittää.