Hei, olen Nanna 18v, läheisriippuvainen. Muistan kaiken alkaneen siitä kun olin 14v, mun ja Heikin suhde meni vituiksi ja se oli mulle ihan mieletön kriisi. Itkin ihan mielettömän paljon, enkä osannut pukea mun tunteita sanoiksi, itkin ja itkin kunnes ripustauduin seuraavaan ihmiseen. Miksi mulle on aina ollut jokainen ihmissuhteen päättyminen kuin suurinta tragediaa? Jos tahtoisin leikkiä keittiöpsykologia niin väittäisin että kaikki on alkanut siitä kun olin pentu, meillä vanhemmat riiteli paljon ja äänekkäästi. Ehkä ajattelin että se on mun syy, olin niiden erostakin todella vihainen. Ehkä toinen vanhemmistani on pelännyt yksin jäämistä niin paljon, että se on tarttunut muhunkin?

Seuraava oli T. En oikein tajua miksi lähdin alunperinkään tuohon suhteeseen, kai rakastin sitä tunnetta että joku haluaa mut ja välittää. Kai tuo suhde palveli sitä kypsyysluulotteluikävaihettakin, olihan tuo henkilö sentään kuusi vuotta minua vanhempi ja silloin 15-vuotiaana se on ihan liikaa. Löysin vanhan päiväkirjani, johon olin kirjoittanut tuon hetkisiä tunnetilojani ja ajatuksiani. Olin pohtinut sitä muun muuassa, että olenko huono ihminen kun en vielä rakasta häntä. Teksti oli muutenkin hyvin karmivaa luettavaa, en enää aikoihin muistanutkaan kuinka mustasukkainen tuo mies oli. Lukuisia soittoja ja tekstiviestejä kun vietin aikaa kavereiden kanssa, sekä vaikka mitä muuta painostusta. Onhan tuo toki sanomattakin selvää ettei kyseessä ollut mikään muu kuin hyväksikäyttösuhde, onneksi tosin henkisellä tasolla ainoastaan, mutta sekin jätti haavat. Enää vuosi tuon ihmisen kanssa samassa koulussa ja sitten toivottavasti en enää koskaan joudu tapaamaan häntä.

Sitten kohtasin mörkön, ensimmäinen poika Heikin jälkeen joka tuntui täydelliseltä ja parhaalta. Olin pakahtua tunteisiini, en halunnut olla erossa hetkeäkään hänestä ja kaikki kävi liian nopeasti. Tärkeintä oli vain se, että sain viettää aikaani hänen kanssaan, mörkö meni kavereidenkin edelle. Oikeastaan mikään muu ei kiinnostanut kuin mörkö, laskin vain sekunteja seuraavaan näkemiseen ja sain taas hetken elää haavemaailmassani, ennen kuin hän ilmoitti halustaan erota. Kaikkihan tietää tämän tarinan, vuoden itkin hänen peräänsä ja mikään ei saanut ajatuksia hänestä pois.

Mikä mut ajaa tuollaiseen käytökseen? Miksi ripustaudun jatkuvasti toisiin ihmisiin, enkä osaa seistä omilla jaloillani? Ihan kuin jotkut ihmiset olisivat mulle kuin pakkomielle, tai siis ON. Ehkä loppupeleissä olen sitoutumiskammoinen, ja ripustautumalla mahdottomaan peitän tämän. En tälläkään hetkellä näe lähelleni, ei sillä että nyt ottajia olisi enemmän kuin aikoihin, vaan en edes suostu katsomaan kenenkään muun kuin henkilön suuntaan. Tämäkin on niin uskomaton asia, en haluaisi seurustella hänen kanssaan koska en pystyisi luottamaan häneen, mutta en halua tätäkään mitä nyt on meneillä. Ehkä pitäisi ensin kasvaa aikuiseksi ennenkö alkaa leikkimään muiden ihmisten tunteilla. Tai siis, mulle on meidän pelin säännöt selvät, kaikkea kivaa ilman lupauksia, mutta mä olen nyt siinä vaiheessa ollut jo pitkään johon on astunut ahdistus mukaan, silti mun jokainen solu huutaa sitä ihmistä ja kaipaan sen syliin. Ristiriitaista?

Harkitsen ajattelun lopettamista erittäin vakavasti.