Miksi aina ohitan kaiken, ja väitän ettei mikään tunnu miltään? Miten niin muka mua ei sattunut kun kuulin entisen seurustelevan, miten niin mua ei sattunut kun marjanpoimija ei ihastunut, miten niin mua ei sattunut kun fiftari ei enää soittanut, miten niin mua ei satu kun tekninen tuki vain leikkii, eikä voi edes tehdä kunnolla loppua tälle. Miksi väitän aina kaikille, että kaikki on hyvin, vaikka sydän itkee verta ja haluaisin vain hakata päätä seinään kaksin käsin. Mistä tietää, että pieni on saanut liikaa kantaakseen?

Mulla on paljon ihania ystäviä, jotka kuuntelisi koska tahansa ja niin kauan kuin vaan jaksaisin vuodattaa, ainakin niin nämä väittää, silti en puhu. Puhun paljonkin ja liikaa jopa, mutta en siitä miltä oikeasti kaikki tuntuu. Kiinnostaisiko oikeasti jotain, jos avaisin itseni täysin ja näyttäisin heikkouteni? Tarvitseeko mun olla vahva, vaikka en sitä ole ja tule koskaan olemaankaan.

Haaveilen paljon, mutta kuvittelen vielä enemmän. Olen leuhka ja onneton.

Haluan paljon ja enemmän, vaatimattomasti kaiken. Jonkun jakamattoman huomion ja rakkauden, ystävällisen katseen ja kosketuksen. Kauniita värejä, lupauksen paremmasta huomisesta.

"Enkä milloinkaan
tullut kertomaan
salaa iltaisin, meistä haaveilin
Siitä kuinka jäät, mun syliin kiihkeään
kun aamu hämärtää"