Sunnuntaikaraåke lopetetaan. Oon ollu siitä lähtien monttu auki, kun eilen aamuyöstä kuulin kyseisestä asiasta. Mun sisäinen kapinoitsija nostaa päätään ja huutaa ettei tällaista voi tehdä. Baarin omistaja on päättänyt näin, koska ilmeisesti haluttua tulosta ei ole tullut. Tuntuu niin tyhjältä, joku vois sanoa, että sehän on vaan baari ja yks ilta muiden joukossa, mutta mulle ja monelle muullekin se on paljon muutakin. Oonhan itekin ihmetelly, että on aika erikoinen päivä pitää karaokea, kuitenkin porukoilla on työ- tai koulupäivä edessä ja siks osallistujamäärä on hieman huono. Sekä ehkä kolmasosa tulee oikeasti laulamaan ja nauttimaan illasta, eikä iloliemestä. Saisi vaihtaa päivää tai jotain, mutta ei lopettaa koko karaokea. Pitää heittää baarin nettisivuilla tulikivenkatkuista palautetta omistajalle, että miettis vähän tuhmuuttaan. Perseestä, miten raha vain ratkaisee.

Onneks kuitenkin sain tietää vasta asiasta kun lähdettiin kotiin, ois voinut olla harvinaisen haikea fiilis koko illan ja "tässä sitä juodaan viimeisiä drinksuja karaokessa" -tyylisiä huokailuja. Onneks eilinen kuitenkin meni ihan nappiin ja oli kivointa, ellei oteta huomioon mielialanvaihteluista kärsivää miestä. Kyllä, eilen oli taas sellainen päivä ettei mua ollut olemassa. Eipä se kauheesti mieltä ylentäny, mutta oon niin tottunut jo tohon, ettei se mun iltaa pilannu millään tavalla, sekä pitää muistaa että mua tuli hakeen yks mies tanssimaan ja toinen tuijotti koko illan hymyillen.

Tykkään yhdestä mun menneisyyteen kuuluvasta ihmisestä ja toivon, että se kuuluis vähän enemmänkin nykyhetkeen. Uskaltauduin viikonloppuna kyselemään sen kuulumisia, eikä se kanna mitään kaunoja siitä mitä tein sille joskus aikojen alussa. Oikeestaan mua häiritsee miten se oli mulle niin kiva, oisin halunnut ees jonkun iskun kasvoille, kun kaiken järjen mukaan ansaitsisin sen. Toinen osapuoli on niin aikuinen, että tuntuu osittain siltä, etten vois ikinä painia sen kanssa samassa sarjassa. Väännettiin vähän vitsiä siitä kuka särkee nyt toisen sydämen ja ne kaikki jutut sai mut muistamaan, kuinka huipputyyppi se oikein on. En haluis kauheesti ees yrittää miettiä, mitä mun päässä liikkui silloin vuosia sitten kun heitin sen pois mun elämästä. Todennäköisesti ei yhtään mitään ja nyt on jo liian myöhäistä yrittää paikata mitään. En tiiä, pitäiskö mun olla rehellinen siitä mitä tunnen ja ajattelen, mutta haluaisin sanoa sille, että pidän siitä edelleen hyvin paljon ja jos sille sopii, mä olisin valmis tarttumaan sen kädestä.

Sekä viimeiseksi kiitokset vinkistä henkilölle, joka kommentoi edelliseen merkintääni koskien kissa-asiaa. Vielä en ole tyypannut, sillä yksi kasvattaja laittoi meiliä takaisin ja sovittiin että tulisin kaverin kanssa perjantaina katsomaan kisuja. Kunpa oisin tarpeeks vastuullinen kasvattajan mielestä ja saisin varata sieltä itelleni suloisuuden. Pitääkin muistaa ottaa kamera mukaan sinne. Yks jännitysmomentti tässä vielä on, nimittäin aikataulu. Kaverin pitäis olla viideltä töissä ja sanoin kasvattajalle että me ilmestytään kahdentoista paikkeilla, menee niin tiukille kuin vaan mahdollista, kun kuitenkin pitää varata yhteen suuntaan matkaamiselle aikaa noin kaks tuntia ihan siitä syystä, että kuitenkin joudutaan harhailemaan ja etsimään sitä paikkaa. Haluisin vaan antaa kasvattajalle mahdollisimman hyvän vaikutuksen itestäni, eikä se varmaan sillä onnistu, että muuttelen ajankohtia ihan miten sattuu. Kysyin kaverilta, monelta sille sopii ja siltä ei kunnollisia vastauksia tullut, joten piti sitten itsekin vähän säveltää ja sitten sain valituksia, niin tyypillistä. Oon toki joku maailman onnellisin ja iloisin, että se suostu lähteen viemään mua sinne. Kaverit on hieno laji.