Taas näyttää viime postauksesta vierähtäneen tovin jos toisenkin, mutta en vieläkään koe, että olisi ollut fiksua kirjoittaa samat vinkumiset uudestaan ja uudestaan, varsinkin kun ne on jo vähintään tuhanteen kertaan tänne painettu. Tapahtunut paljon jälleen, joista merkityksellisimmät hetket näiden kahden miehen kanssa, joista tiuhaan tänne kirjoittelen. En tiedä, kuuluuko tämä ensimmäinen uutinen hyviin vai huonoihin tai niihin molempiin yhtä aikaa, mutta mulle tää merkitsee puolta elämää.

Päätettiin eilen henkilön kanssa, että tämä meidän tapailu on tullut päätökseen. Jälleen kerran tivasin henkilöltä niihin iänikuisiin asiohin vastauksia, enkä yllättäen saanut yhtäkään sellasta, joka olisi miellyttänyt mua. Jollei lasketa rukoilemaani suoraa puhetta, joka totta kai sattui ytimiin. En halua muista sanatarkalleen sitä mitä henkilö sanoi, mutta kutakuinkin niin, että hän ei pidä allekirjoittaneesta tarpeeksi ja ei pysty näkemään mua tyttöystävänään. Ilmaisu ei mielestäni pitänyt sisällään sanaa "koskaan" tai "ikinä", mutta kai se pitää jälleen kerran aloittaa kaikki työskentely uudestaan, että saisin kuitenkin hakattua päähäni nuo kaksi sanaa. Haluisin puhua näistä asioista henkilön kanssa, eilen kun aloitin avautumiseni liian myöhään, eli meillä molemmilla oli kiire, mulla tyttöjen kanssa syömään ja henkilöllä kassulle. Eihän se mitään auta, mutta en haluis enää vaivata mun ystäviä tällä asialla. Oon itkenyt tätä niille jo liian kauan ja oon ihan varma, ettei kukaan jaksa enää tätä kissa ja hiiri -leikkiä enempää. En mäkään nimittäin jaksais. En tiedä, tuleeko enää tilaisuutta puhua tälle toiselle osapuolelle ja siks tuntuu astetta pahemmalta.

Mun mielestä vaan henkilön syyt on niin vähäpätöiset, kun 16-vuotiaana kariutunut suhde näytti ilmeisesti sille, ettei mikään maailman suhdeyritelmä kannata missä se on toisena. En ymmärrä, miksei se tahdo enää yrittää. Väittää vaan, ettei ole sitoutuvaa tyyppiä. Ehkä eniten kuitenkin mua satutti se, kun henkilö sanoi ettei tää meidän juttu anna sille mitään eli ts. meidän tapailu on yhtä tyhjän kanssa. En halua uskoa sitä. Väittää, ettei kukaan viimeisen kahden vuoden aikana ole tuntunut miltään. Eikö toi ole merkki jostain suuremmasta, kuten masennuksesta, ja siihen pitäisi hakea apua ja pikaisesti. Ehkä loppupeleissä vika on siinä, että mä kuvittelen olevani maailman ihanin ihminen, ja kaikkien lakoavan mun edessä. Oon ehkä liian tietonen omasta "paremmuudestani" ja siks tuntuukin niin pahalta, kun en ymmärrä miksi en kelpaa. Sain kuulla kuluneen fraasin "vika ei oo sussa", mutta totta vitussa se on mussa, jos en herätä siinä mitään tunteita. Eilen illalla karaåkessa meinasin hajota urakalla seuraavan lyriikan kohdalle, joka yllättäen kolahti.

"'Cause I wonder where you are
And I wonder what you do
Are you somewhere feeling lonely, or is someone loving you?
Tell me how to win your heart
For I haven't got a clue
But let me start by saying, I love you"

Sitten vähän iloisempiin uutisiin, vietin viime yön miehen kainalossa. Mun oli tosi hyvä olla ja on edelleen. En tavallaan ole ihastunut, mutta pidän sen läheisyydestä. Kaikki lähti siitä kun kaveri sai kyydin kotiin baarin jälkeen ja kauhistuin, että joudunko yksin yöllä ennen kolmea kävelemään kotiin ja rupesin miettimään, tuliskohan mies saatille. En saanut tehtyä itse mitään asian eteen ja kaveri päätti mennä sanomaan miehelle, että mulla on asiaa sille. Mies lähti heti meidän pöytään tivaamaan asiaani, samalla kun meinaan kuolla häpeään. Niin kuin jo luettavissa on, kaikki päätty sitten parhaiten ja sain tuntea turvalliset kädet ympärilläni kun nukuin. Oli parhautta.