Hiihtis lähenee koko ajan, enää kaksi kokonaista koulupäivää ja sitten tämä tyttö pötköttää koko viikon. Oih, autuus. Ois ihaninta mennä baareilemaan nyt sunnuntaina kun maanantaina ei tarvitse herätä kouluun, mutta tietenkin bestis on jostain taas saanu jonkun taudin ja oon ihan satavarma ettei me päästä. Yhdellä toisella ei ole rahaa, enkä haluais ruveta taas makselemaan sen iltaa. Kaikki mikä voi mennä perseelleen, myös menee. Toivoa sopii, että saisin kuitenkin akkuja latailtua sen verran, että jaksais edes vähän pusertaa energiaa tohon koulunkäyntiin. On taas jälleen kerran pahemman kerran livenny lapasesta pinnaaminen. Hyi mua. Nollatkin painaa päälle, tarttis tehdä jotain.

Koulussa meillä on vaihtunut ryhmät, kaikki vaikuttaa ihan kivoilta, mutta niillä on jo omat kaverinsa, enkä mä ole ikinä tykännyt tuppautua kenenkään seuraan. Varsinkaan siitä syystä, etten ikinä ole mikään maailman paras avaan keskusteluja. Välitunnit joko vietän yksikseni, parin entisen luokkalaisen kanssa tai bestiksen. Tuntuu siltä että oon valinnut ihan oikean luokan, en halunnut mennä helpomman kautta ja mennä sinne minne muut vanhat luokkalaiset meni. Mua on toki heti koeteltu, markkinoinnissa opettaja laitto meidät tekemään ryhmätöitä. Vvvvvvihaan!

Tapasin viikko sitten noin muuten ällöttävän miehen, mutta kävin sen kanssa yllättävän hedelmällisiä keskusteluita elämästä ja musta itestäni. Sille oli liiankin helppo avautua ja sen puolen vuorokauden aikana sain purettua siihen kaiken sen, jota en ajatellut osaavani sanoiksi pukea. Se osasi kysyä juuri oikeat kysymykset ja mikä tärkeintä, kuunteli. Kerroin ajatukseni siitä, miten näen yhden ihmisen lävitse ja uskon, että kaiken takana on vain ihminen, joka huutaa pahaa oloaan. Se sai päähäni hakattua sen, ettei ole olemassakaan sellaista ihmistä. Myös sen, ettei ole mitään asiaa, mikä oikeuttaisi sen, mitä se tekee mulle. Ehkä mä uskoinkin, sen näkee tulevaisuudessa kuinka käy. Tällä hetkellä mulla ei ole pienintäkään aikomusta nähdä, mutta aiemminkin on käynyt niin että loppupeleissä teen jotain aivan muuta mitä olen ajatellut. Silti mun sisällä taas huutaa aika isokin ääni, joka toivoo sen soittavan parin seuraavan viikon aikana. Uskottelen, että vain siksi kun haluan puhua. Tiedän, että jos me edes jutellaan, jossain vaiheessa annan halulleni periksi ja me nähdään taas.

Tää on oikeasti niin jumalattoman naurettavaa, tiedän koko ajan varsin hyvin ettei mun pidä enää nähdä sitä ihmistä. Se ei johda mihinkään. Silti leijailen jossain bambimaassa ja työnnän tosiasiat sivuun olankohautuksella. Montakohan kertaa lyömätön lyyli on saarnannu mulle asiasta ja en vieläkään tee kuin käsketään. On varmaan inasen turhauttavaa silläkin, tuntuu todennäköisesti samalta kuin puhuis kuuroille korville. Mä en ymmärrä, miksi haluan roikkua ihmisessä joka aiheuttaa mulle vain pahan olon. Siitä on niin kauan kun viimeksi meidän tapaamisen jälkeen näytin siltä kuin olisin nukkunut henkari suussa. Nykyään vaan hakkaan päätäni seinään ja kysyn miksi olen näin tyhmä.

Jos tosissaan rupean miettimään mitä edes haluan, en osaa vastata. Ehkä jollain tasolla kuvittelen, että osaisin rakentaa sen kanssa toimivan ja tasapainoisen parisuhteen. Mutta osaisinko _oikeasti_ luottaa? Tuskin. Mä en millään usko itekään, että musta, siis salapoliisista ois kuoriutunut itsevarma ja luottavainen ihminen. Mulla muutenkin tulee selkärangasta se ettei keneenkään pidä luottaa ja ihminen on paha. Mä pelkään ihmistä. En edes vieläkään ymmärrä sitä mitä mussa tapahtui kun lähdin petoksen tielle. En ois ikinä uskonut tekeväni mitään sellaista, mutta yllättäen löysin itteni samasta pisteestä uudestaan ja uudestaan. Toki se toinen ihminen teki ja tekee edelleen meidän ystävyydestä täysin mahdotonta, mutta loppujen lopuks mä oon aina tehnyt sen päätöksen että haluan iholle, sitä on aivan turha kieltää. On taas eri asia se, että miksi helvetissä mä en heittänyt sitä jo sen ensimmäisen kerran jälkeen ovesta ulos ja käskenyt painua lopullisesti vittuun. Mä oon koko ajan kerjännyt saada turpaani.

Kaiken lisäksi mä olen vieläkin katkera siitä, ettei asiat mennyt niin kuin oisin halunnut. Mun piti aloittaa onnellinen parisuhde, eikä esimerkiksi mörkön. En tajua tätäkään puolta itsessäni, en halua ikinä sitä ihmistä elämääni, mutta oon tosi mustasukkainen kaikesta siitä mitä sillä tällä hetkellä on. Vihaan sitä, miten se yksi sai tahtonsa läpi ja mä jäin nuolemaan näppejäni. Oikeasti kuvittelin silloin hieman yli vuosi sitten että henkilö tosissaan tahtoi mut. Oli mulla toki pelko siitä ettei niin käy, eli eipä loppujenlopuks se ilmoitus ihan puun takaa tullut, mutta silti sen ajattelu saa melkein silmäkulmat kostumaan.

Oon mä edistynyt jollain tapaa, oliskin äärimmäisen huolestuttavaa jos vieläkin itkisin illat läpeensä vanhaa asiaa. Mä jotenkin olen hyväksynyt sen mitä on ja mitä ei ole, en siitä pidä tietenkään, mutta jotenkin yritän pitää itteäni elämän reunassa kiinni. On toki päiviä, niin kuin vaikka tämä viikko ja viime viikonloppu, että on järjettömän paha olla. Olen sulkeutunut, enkä osaa sanoa mitään muuta kuin että kaikki ei ole hyvin. Silti mä jollain tavalla koitan toimia niin, että tulevaisuus olis vähän kirkkaampi. Mä tiedän sen, että jos haluan viettää loppuelämäni jonkun kanssa, on katse suunnattava ihan toiseen suuntaan kuin henkilöön. Niin mä olen nyt tehnytkin, toistaiseksi tuloksetta. Toki kosijoita on riittänyt, mutta mun osalta ei tunteet ole kohdannut. Kyllä se vielä joku päivä.