Ensimmäinen koulupäivä takana ja tosi hyvin alkoi, olin kaksi ekaa tuntia ja lähdin kotiin. Oikeastaan meitä lähti aika suurikin poppoo loppujenlopuks, ketään ei kiinnostanu kun puolustusvoimat tuli kertomaan tytöille vapaaehtoisesta asepalveluksesta ja pojille rauhanturvaamisesta, ylläri. Sekä koulun pihalla toinen tunti oltais katteltu jotain kallion kokoista autoa, jee. Kotona lusmuillessa oli harvinaisen tylsää, ja odottelinkin eniten että koska pääsee lähtemään kynsihuoltoon. Paikalle saavuttuani mulle ilmotettiin että ajat on menny sekasin ja mun aika ois pitänyt alkaa jo yli puoli tuntia sitten. Yllättäen se ei enää sitten kerenny ottaan mua, ja huomiseks on uus aika illalle. Ihan pikkasen vaan vituttaa turhaan kävellä niin kauas, tai ei se nyt kaukana ole mutta kun on niin järjettömän huono kunto että matkalla tulee aina hiki.

Haluis vaan kirjoittaa jotain epämääräistä sotkua joka myllää jälleen kerran mun sisällä. Harmi että mä en yksin osaa avata näitä solmuja, ja sitten ne jää vaan kaihertaan jonnekin ja sitten tulee taas eteen se, että itken tunteja tietämättä yhtään miksi. Mun elämässä ei pelkästään ole nyt aukeamassa uusi sivu, vaan kokonainen kirja, ja se tekeekin mua koko ajan vaan onnellisemmaksi, kun nyt ensin tajuais itekin edes asian. Palaan tuohon tuonnempana, eli itse asiassa vaikka nyt. Sain parisen viikkoa sitten ihanampaakin ihanemman puhelinsoiton isältäni, jo tämä kertoi että ostaa asunnon jossa saan asua. Iskä sitten oli käynyt katteleen muutamia ja tykästyny kahteen, käytiin viime keskiviikkona katsomassa yhtä ja rakastuin ehkä toista kertaa elämässäni. Ullakkohuoneisto, 54 neliötä, sauna, kaksio, ydinkeskusta, uuteen kouluun kävelymatka. <3 En oikeesti vieläkään usko että oon pääsemässä tän kuun lopussa pois täältä loukosta. Vuokraisäntä tätä irtisanottaessa oli alkanu parkuun että onko tässä jotain vikaa. Eipä silleen, mutta on ruvennu pikkasen ahdistaan tämäkin, kun tietää että sitä parempaa on saatavilla. Ehkä se isä oikeesti rakastaa mua eniten ikinä, tuskin se muuten olis tällaista tehny. Kai se on sitten uskottava.

Se joka aiheuttaa mun sisällä myllerrystä, on sekoitus mörköä, masennusta, itseinhoa ja tietenkin henkilöä. Ehkä tiiänkin, että viimesen asian kohdalla tuntuu paremmalta esimerkiks vuoden päästä, mutta kun haluan että nyt on se hetki että voin hyvin ja en enää ikävöisi näin hulluna. Mä haluisin taas hymyillä oikeasti. Musta tuntuu osittain siltä, että heitän itestäni poispäin mulle tärkeitä ihmisiä ja asioita. EIhän ikinä tunneasiat ole helppoja, mutta kai mulla on oikeus olla edes hieman katkera siitä, että mulle on kauhan sijasta annettua empatiakykyä lusikalla. Ois niin perkeleen kiva, että se toisen huomioiminen lähtis musta automaattisesti, mutta sitä liian usein joutuu repimään pihdeillä ja muillakin apuvoimilla. Onko se oikeasti niin yksinkertainen asia, että oon ottanu mallia tästäkin siltä läheisimmältä aikuiselta. Eli ts. jos toinen ois ollu siinä, niin ehkä musta ei olis tullut näin kauhea ihminen. Jepa, tai sit syyttelyjen sijasta voisin oikeasti ruveta ottamaan itse vastuuta siitä mitä annan itestäni ulospäin.

Tulispa vaan joku ja ottais mut syyliinsä. Silittäis uneen ja sais nukkua tän kaiken pois. I miss you like hell.